Hillokellarissa

 

Imen itseeni joulun taikaa.
Kellaria ei edes erota pihapolulta. Se lähes peittyy vuosikymmenien aikana katon vallanneeseen viiniköynnökseen. Maakellari, Mummon kellari, Hillokellari. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuikut loistavat kellariin johtavan polun molemmin puolin. Tonttuja varten.
Lähes kompastelen puunjuuriin ja risuihin, kun lähden hillon hakureissulle.
Olen kuulevinani ensin rapinaa ja kummallista kahinaa, kuin hillopurkkeja siirreltäisiin hyllyllä. Saatanpa tavata Hillokellarin tontun. Iseasiassa minulla olisi kyseiselle olennolle asiaakin. Useasti hillopurkkien kannet ovat olleet hieman raollaan, ja joskus näyttää kuin jotkut purkit olisivat vajentuneetkin. Liekö tontut vain herkutelleet hilloilla vai onko nämä niitä tonttujen pikku ilkitöitä, joista ennenvanhaan aina varoiteltiin
Sytytän katossa roikkuvan hehkulampun , sen niukassa valossa näen vain varjon häilähdyksen. Tunnen maan ja kosteuden, hieman ummehtuneen kellarin hajun, silti se ei ole paha tuoksu, pikemminkin  päinvastoin. Ja äkkiä näen sen. Se istuu kellarin nurkassa, alimman hyllyn alla. Se on pieni tontuksi, ja ilme sillä kuvastaa lähinnä oveluutta. Tiedän, ettei minun tarvitse kysyä siltä mitään, tontun suupielissä hehkuu mansikan puna.

 

Ehkäpä tonttu vartioi hillokellaria, ja katsoo sille kuuluvan pienen osan purkkien ja purnukoiden sisällöstä. Olkoon, nappaan pikkupurkin vadelmahilloa lettuja varten, suljen kellarin oven ja kävelen tuvalle takaisin. Joulun taikapiiri ympärilläni.

 

 

 

Vanha maakellari on joulun taikapiirin lumosta syntynyt, tonttu ja hillot on ihan oikeasti olemassa.